Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa jotain. Jotain pysyvää. Lapsena olin varma et musta tulee kirjailija, mä kirjoitin jotain sata kirjan alkua, suurinosa läpeensä huonoja ja sit mä tuhosin ne. Enkä ikinä saanut yhtään valmiiksi.

Mutta aina se on mun mielessä ollut, että joku päivä mä vielä kirjoitan jotain. Tässä sitä nyt ollaan.

Mä olen Liia, kolkyt ja rapiat päälle. Mä kerron nyt sulle mun elämästä,vähän menneestä ja todennäköisesti eniten tulevasta.

Ehkä mä saan lukijoita, ehkä en, mut ainakin mä nyt kirjoitan sitten.

Mä olen jo monesti ajatellut että kirjoittaisin jotain itestäni, mut aina mä oon todennut et kuka sitä sitten lukis. Ketäpä se kiinnostais. Oon jäätävän tavallinen tyttö, tavallisesta kaupungista, eikä mun elämässä tapahdu yhtään mitään.

Mä oon aina ollut aikamoinen valittaja, enkä nyt siis todellakaan valita ihmisille, ihan vaan siksi koska mä vihaan valittajia. Vaan mä nyyhkin mun päiväkirjoille. Mä kirjoitan sivutolkulla päiviä ja vuosiakin päiväkirjaa, löydän sen joskus myöhemmin, luen sen ja koen valtavaa häpeää itseni puolesta ja sitten tuhoan sen.

Olen siis tuhonnut kaikki päiväkirjani kolmenkymmenen vuoden ajalta. Enkä ole katunut kertaakaan.

Päiväkirjoilla on mulle vähän samanlainen merkitys kuin Jumalalla. Mä uskon Jumalaan, tai ainakin mulla on kova halu uskoa, ehkä siksi et oon ollu sen kanssa riidoissa varmaan ripari-iästä saakka. Joten en voi varmaan olla sen kanssa riidoissa jos en uskois siihen? vai mitä?

Se miten Jumala ja päiväkirjat liittyy toisiinsa on yksinkertaisesti se et mun elämä. Joku tekee siitä suurimmaks osaks helvettiä tai ainakin helvetin tylsää, mitä mä sitten päädyn kirjoittamaan päiväkirjoihin, jotka vuosien saatossa sitten aina tuhoan.

No niin, isoilla asioilla ei varmaan pitäis tämmösiä alotella koskaan. Ehkäpä mä kerron itestäni jotain.

Mä synnyin kaupungissa, mutta asuin suurimman osan tähän astisessa elämässäni melko pienessä kylässä. Mä olin ihan kiva lapsi. En helppo mut en varmaan ihan hirveekään. Jos nyt olisin pieni nii mulla varmaan todettais heti joku ADHD, mut niit ei vielä sillon ollut. Toisin ku nyt. Tuntuu et joka toisella pennulla on adhd, tai ainakin joku sen johdannainen.

No joka tapauksessa, olin siis erittäin vilkas lapsi. Mun opettaja vihas mua, mä kyl vihasin sitä takas, mut ei se paljon elämää helpottanut. Se teki mun kouluelämästä helvettiä. Mä istuin yksin nurkassa kaikki tunnit ja jälkkää sain harva se viikko. Kerran mun isä otti sen akan kanssa yhteen puhelimessa, mut ikävä kyllä se ei helpottanut mun elämää yhtään.

En siis todellakaan ollut paha, koulukiusaaja tai muutenkaan mulkku oppilas. En kyllä mikään pulmunenkaan. Mun oli helvetin vaikea keskittyä ja istua hiljaa (kuten yhä vuosia myöhemmin).

No mä sitten rämmin peruskoulun läpi, yläaste meni jo paremmin ku opettajat vaihtui ja osa aineista muuttui siten kiinnostaviksi. Menin sen jälkeen kauppikseen ja suoritin sen melko surkeilla arvosanoilla osallistuen tunneille noin 50prosenttisesti.

Hevoset oli joskus mun elämä, mä aina ajattelin etten vois elää ilman niitä. Mä myös luulen et työ hevosten parissa pelasti mut suurelta osin siitä jäätävästä masennuksesta joka hallitsi mua vajaa kaksikymppisenä. Siitä ajasta en kauheesti näin jälkikäteen muista. Mut kai se oli aika tyypillinen tarina johon kuuluu mies, alkoholi, tupakka ja tietenkin sen miehen menettäminen.

 

Kun mä pääsin sieltä tuppukylästä pois mä tunsin kuinka mä synnyin uudelleen. Se oli ihan käsittämätöstä. Tyttö joka roikkui kännissä junarata sillalta pystyi kerrankin elämään ja hengittämään vapaasti. Mun alkoholin käyttö väheni rajusti, mä tein töitä hevosten parissa ja rakasti sitä. Rakastin myös mun uutta kotia ja kotipaikkaa. Mä opiskelin uuden ammatinkin ja sain lisää ystäviä, kaikki muualta ku vanhasta kotipaikasta.

Opiskelu toi kuitenkin opiskelijabileet mukaan kuvioihin ja kahden mun ystävän kanssa me kierrettiin niitä vaikka kuinka. Joskus mentiin suoraan jatkoilta kouluun. Mut ei se mitään haitannut, meillä oli super hauskaa.

Koulun jälkeen mä muutin kauemmas, ihan uuteen kaupunkiin.

Mä olin ihan varma et nyt mä olen siinä pisteessä et nyt mä löydän miehen, rakastun ja sit me eletään yhdessä elämämme loppuun asti. Ei se sit mennyt ihan niin.

Sen tuppukylän jälkeen mulla kyllä oli miehiä, niitä tuli ja meni. Osa oli ihan kivoja, osan vierestä ku heräs aamulla teki mieli hypätä partsilta (onneks näitä ei ollut ku muutama) osaan mä ihastuin ihan liikaakin ja ne sattu oleen just niitä mulkkuja. Osa ihastu muhun ja viestitteli ja soitteli ja mua alko ahdistaa ja mä pikkuhiljaa kylmästi työnsin ne pois mun elämästä.

Ehkä näistä olis voinut olla joku oikeesti semmoi potentiaalinen, mut ikävä kyllä kukaan niistä ei ollu Bradley Cooper, Ian Somerhalder, Jude Law tai mikään muukaan Hollywoodin ihanuus. Oon kyllä vähän miettinyt et odotankohan mä oikeesti jotain sellaista, siksi ehkä mun on niin vaikea löytää normaali kunnollinen mies ja ihastua siihen. Sehän voi olla et just huomenna Bradley onkin mun oven takana :) Tai sit ei.

Mä oon asunut täällä nyt vähän reilu viisi vuotta. Viihdyn ihan hyvin. Oon saanut mitä ihanampia ystäviä, mun työ on ihan kivaa ja mä rakastan mun kotia.

Mä olen myös tavannut miehen, mutta siitä miehestä ja kaikista niistä ongelmista mitä se on tuonut mun elämään mä kerron seuraavalla kerralla.

Kiitos jos luit tämän :)

 

--Liia--